Melkein kuukauden kestäneeltä reissulta olen palannut suhteellisen normaaliin arkeen. Erityisen vaikealta tuntui palata omaan kouluuni. Río Cuartossa viettämäni aika Roosan ja hänen ihanien luokkalaistensa kanssa sai minut tuntemaan oloni entistä huonommaksi omassa luokassani. Ehdin jo toivoa, että asiat olisivat reissuni aikana muuttuneet jollain tavalla, että pystyisin olla luokkalaisteni kanssa enemmän oma itseni ja yrittää sopeutua porukkaan, mutta palattuani huomasin oitis että mikään ei ollut muuttunut. Olen yrittänyt keksiä mistä johtuu, että en nauti olostani koulussa, enkä millään ole keksinyt vastausta. Voiko syynä vain olla se, etten koe että minulla olisi luokkalaisteni kanssa mitään yhteistä? En yhtään osaa sanoa. Harkitsin jo koulun vaihtoakin, mutta pitkän pohdinnan jälkeen päätin kuitenkin jäädä nykyiseen kouluuni. Vaihdosta seuraisi vain lisää stressiä, kun kaikki pitäisi periaatteessa aloittaa alusta. Ja hyvinhän voi olla, että seuraava koulu ja luokka olisivat samanlaisia, ehkä huonompiakin. Jäin siis kouluuni ja yritän parhaani mukaan saada siellä olostani enemmän irti, yritän jotenkin olla oma itseni, vaikka vaikeaa se onkin.
Olen kaverini Maxin kanssa jutellut asiasta paljon, ja hän kertoi että ”vika” ei välttämättä ole pelkästään luokassani, vaan että San Rafael ei vain yksinkertaisesti ole niitä kaikkein avoimimpia kaupunkeja. Mitä nyt olen nähnyt muissa kaupungeissa täällä Argentiinassa, voin todeta että tuo tosiaan pitää paikkaansa. Ennen vaihtovuottani minulle toitotettiin sitä kuinka argentiinalaiset ovat todella ystävällisiä, sosiaalisia ja vastaanottavaisia, mutta tässä kaupungissa ainakaan tuo väite ei ole ihan aina pitänyt paikkaansa.
Onnekseni olen löytänyt täältäkin paljon helmiä. Olen tutustunut Maxin kavereihin, jotka ovat todella ihania ja joiden kanssa meillä on aina todella hauskaa. Tuntuu että nyt viimein (kuuden kuukauden jälkeen, haha) olen löytänyt itselleni kaveriporukan, jossa minulla on hyvä olla ja jossa voin olla täysin oma itseni. En osaa kuvaillakaan kuinka hyvältä se tuntuu. Mutta kyllä aikaisemmatkin kokemukset ovat jotain hyvää tuoneet, sillä olen oppinut todella paljon itsestäni ja oppinut arvostamaan asioita, jotka ehkä aiemmin olivat täysiä itsestäänselvyyksiä. Niin kuin kaikki aikaisemmat vaihtarit minulle toitottivat, on totta, että elämä vaihtovuoden aikana alkaa kunnolla noin puolen vuoden jälkeen. Minun kohdallani se ainakin on pitänyt paikkansa!
Maxin kautta tutustuin myös San Rafaelissa asuvaan jenkkityttöön, Shelaan, jonka kanssa aloitin joogan. Olen käynyt vasta muutamalla tunnilla ja pitänyt niistä todella paljon. Olo on tuntien jälkeen aina todella rentoutunut, ja sitä olen tarvinnutkin. Olen ollut kipeänä viimeisen kuukauden, ja varmasti koulusta murehtimiseni ja siitä aiheutuva pienoinen stressi ovat vaikuttaneet asiaan, ehkä esimerkiksi laskeneet vastustuskykyä. Lääkärillä käytyäni sain diagnoosiksi keuhkoputkentulehduksen, joka on sitkeästi kestänyt Río Cuarton keikoista asti. Tällä hetkellä on toinen antibioottikuuri käynnissä, ja olo on viimein parantunut, enkä yski enää melkein ollenkaan.
Yksi suurempi muutoskin arkielämään on ehtinyt tässä muutaman viikon aikana tulla. Hostsiskoni Guillermina lähti elokuun alussa vaihtovuodelleen Yhdysvaltoihin. Lähdimme hostveljen ja –isän kanssa saattamaan häntä Buenos Airesiin. Reissu sai minussa samalla aikaan kaksi eri tunnetilaa: innostuksen siitä, että pääsisin käymään taas rakastamassani kaupungissa ja toisaalta myös surun siitä, että Guillermina lähtisi, sillä en tiedä milloin tulen hänet seuraavan kerran näkemään. Mieleen nousi myös pieni pelko siitä, miten tottuisin elämään kotona ilman häntä.
Meillä ei Buenos Airesissa ollut paljoa aikaa tuhlattavana, sillä olimme siellä vain pari päivää. Hirveästi ei siis ehditty kiertelemään, mutta olin silti yhtä ihastuksissani kaupungista kuin edelliselläkin kerralla. Toisena päivänä saatoimme kyyneleet silmissä siskon lentokentälle ja kohti omaa vaihtovuottaan.
Kotona iski hirveä suru siitä, ettei Guille enää ollutkaan siellä, että nukuin huoneessamme yksin ja toinen sänky pysyi tyhjänä. Muutaman päivän jälkeen olo onneksi helpotti ja nyt olen jo tottunut tilanteeseen. Olo on hyvä varsinkin kun olemme kuulleet että tytöllä on Jenkeissä kaikki hyvin. Olen viime aikoina myös jopa salaa nauttinut siitä, että olen saanut huoneemme omaan käyttööni. Mutta edelleen on ikävä siskoa kova, koska seuraavasta tapaamisestamme ei tosiaan ole vielä tietoa.
Tällä hetkellä yleinen olotila on todella hyvä, tuntuu loistavalta, että olen löytänyt täältä ihania ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa ja joiden kanssa voi olla huoletta oma itsensä. Maxista erityisesti on tullut minulle todella hyvä ystävä, melkein kuin veli. Vietän hänen luonaan niin paljon aikaa, että yksi kerta ollessani hänen luonaan hän ilmoitti näyttävänsä missä kaikki ruokatarpeet ovat, jotta voin kysymättä ottaa mitä haluan. Hän toisteleekin jatkuvasti nykyään että ”Mi casa es tu casa”, minun kotini on sinun kotisi. Nykyään niinä päivinä kun minulla on sekä aamu- että iltapäivisin koulua menen aina lounastamaan hänen luokseen. Ennen jäin aina koululle syömään, josta en pitänyt yhtään. Asun itse niin kaukana keskustasta että en mitenkään kerkeä kotiin syömään. Maxi puolestaan asuu lähellä kouluani, joten sinne kerkeän kiirehtimättä.
En edelleenkään voi olla ihmettelemättä sitä, miten nopeasti aika on mennyt. Olen jo yli puolenvälin! Minne ne yksitoista kuukautta katosivat, miten minulla on edessäni enää viisi? San Rafaeliin saapui noin viikko sitten pari uutta vaihto-oppilasta. Toisen heistä, itävaltalaisen pojan, olen jo tavannut, sillä hän asuu erään Maxin kaverin luona. Hän ei ole opiskellut espanjaa eikä siis osaa kuin pari lausetta, ja olen toiminut pariin otteeseen kääntäjänä espanjasta englantiin. On hassua, kuinka muistaa itsensä puoli vuotta sitten täysin samanlaisessa tilanteessa. Kielimuuri tuntui ylitsepääsemättömältä, ja nyt ymmärrän jo kaiken ja pystyn huoletta puhumaan espanjaa sen kummemmin miettimättä!
Täällä siis enimmäkseen kaikki hyvin, mitä nyt edelleen vähän kärvistelyä koulun kanssa. Terkkuja Suomen alkavaan syksyyn!
Besos, Kira
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti