Viimeisen parin viikon aikana on tunteet heitellyt vähän sinne tänne. Parin ensimmäisen koulupäivän jälkeen olin ihan varma, että haluan sieltä pois ja johonkin toiseen kouluun. Tuntui, ettei ketään kiinnostanut, että olin täysin hukassa uuden kielen ja ympäristön kanssa, ja ne, jotka vähänkin juttelivat mulle, olivat ihan eri aallonpituudella kuin minä. Toisen koulupäivän jälkeen sanoinkin kotona (muutaman kyyneleenkin saattamana), että en pidä koulustani yhtään. Eihän siinä mitään syytä itkuun sentään ollut, mutta täällä sitä ei voi oikein estää jos se on tullakseen. Hostisä sanoi, että katsotaan viikon jälkeen, miltä tuntuu, ja jos on edelleen huono fiilis, niin vaihdetaan sut toiseen kouluun.
Tämän keskustelun jälkeen menin kouluun musertuneena, varmana, ettei olo parane varmasti yhtään. Onneksi olin väärässä. Pikkuhiljaa ihmiset uskalsivat kuitenkin lähestyä minua. Yksitellen joku tuli sanomaan mulle jotain ja kyselemään minusta ja taustoistani, ja Suomesta. Mieliala kohosi ja päätin kokeilla itsekin olla enemmän aktiivinen ja yrittää puhua niillä sanoilla ja lauseilla, jotka osasin. Tämä auttoi ja nyt kahden viikon koulussaolon jälkeen ei tunnu ollenkaan niin toivottomalta kuin alussa. Suomalaisten tavoin olen hyvin kärsimätön ja haluan kaiken nyt ja heti, ja jos ei onnistu, haluan kokeilla jotakin toista vaihtoehtoa. Täällä sellainen asenne ei yksinkertaisesti toimi. Ei niin yhtään. Yksi asia, mikä tulisi oppia, on argentiinalaisten (ja yleisestikin latinoamerikkalaisten) laid back-elämänasenne. Jos asiat ei mene niinkuin suunnitellaan, ei voi mitään. Just sit back and enjoy the ride! Ei asioita pakolla selvitetä, vaan toivotaan että solmut aukeasivat itsekseen, tavalla tai toisella.
Lähiaikoina (tosiasiassa aina, joka ikinen päivä) ongelmakseni on noussut myös kielimuuri. Mulle on kyllä sanottu useaan otteeseen, että siihen nähden, että olen ollut täällä vasta kuukauden, puhun jo todella hyvin castellanoa (Argentiinan espanjaa). Kuitenkaan en pysty olemaan täysin oma itseni ilman kieltä, jonka osaan kunnolla. En pysty sanoa mitä haluan, en pysty ilmaisemaan itseäni ollenkaan niin kuin haluan. Usein koulukavereiden keskusteluihin osallistuminen on lähes mahdotonta, sillä puhetahti on todella nopea ja multa menee melkein kaikki ohi. Turhaudun, kun en ymmärrä enkä pysty osallistua ja tämän seurauksena olen suuren osan päivästä hiljaa. Oppitunneista en ymmärrä yhtään mitään. Uusi kieli myös väsyttää, ja kymmenen tunnin koulupäivät myös. Tiistaisin ja torstaisin, kun pääsen jo kahdelta, olen ottanut tavakseni nukkua perinteisen siestan. Seuraavana päivänä jaksaa taas paljon paremmin.
Koululounaan olen oppinut tilaamaan, onneksi. Ensimmäisen päivän kuiva voileipä-farssi ei ole päässyt toistumaan. Lounaaksi voi tilata muun muassa hampurilaisen, lomon (vähän niinkuin hampurilainen, paitsi että välissä on lehtipihviä muistuttava pihvi), milanesan ranskalaisten kera (vähän niinkuin wienerinleike?), tortillan yms. Euroissa lounas on halpa, noin kaksi euroa.
Koulussa olen päässyt myös soittamaan paljon pianoa. Olen kerännyt pienoisen fanijoukon ensimmäisen luokka-asteen opiskelijoista (olen itse viimeisellä, eli viidennellä) ja aina kun soitan lounastauolla pianoa, ympärilleni kerääntyy joukko näitä nuorempia. Pianotunneilla menee ihan hyvin, vaikka en itse niistä hirveästi perustakaan. Systeemi on minusta todella huono! Opettaja antoi muulle ryhmälle soitettavaksi tangoa, ja minulle Queenin "Bohemian Rhapsody"n. Kun kysyin miksi, hän vastasi, että se on aika vaikea ja sopisi minulle. Tuli ihan hyvä fiilis! Kiva osata edes jotakin. Tosin pianomaikka täällä on aikamoinen pilkunviilaaja..hän ottaa välillä päähän. Hän luulee, etten ymmärrä kielestä YHTÄÄN MITÄÄN, ja niinpä puhuu minulle kuin idiootille. No, ehkä se on parempi kuin se, että puhuisi liian nopeasti. Joko tai.
Torstaina olen viettänyt Argentiinassa jo kuukauden! Tuntuu oudolta. Aika on mennyt todella nopeasti. Olen tottunut jo ties kuinka moneen asiaan täällä! Jotkut asiat ovat hyviä, jotkut ärsyttäviä, mutta erilaisia joka tapauksessa. Olen tottunut siihen, että aamupalan syönti ainakin omassa perheessäni on lähes olematonta. Itse kaadan itselleni joka aamu edes pienen kulhollisen muroja, jotta jaksan lounaaseen asti. Olen tottunut aamun ensimmäisen välitunnin tapaan ostaa koulun kioskista sokeroituja pullia, ymmärtämättömyyteen oppitunneilla, lipunnostoon koulussa aamulla ja lipunlaskemiseen iltapäivällä, myöhäiseen illalliseen, oikkuilevaan suihkuun (välillä jääkylmää, välillä tulikuumaa), parin tunnin siestaan, koulupaitaan, poskisuudelmiin, juustoon riisin (tai oikeastaan kaiken) päällä ja kymmeniin muihin asioihin, jotka tulevat jo jotenkuten luonnostaan niitä muistamatta tai ajattelematta.
Koulunkäynnistä vielä sen verran, että argentiinalainen koulu eroaa kyllä suomen kouluista aika lailla. Kuten jo mainitsin, aamulla koko koulu kokoontuu katsomaan lipunnoston ja lausumaan kansallishymnin (kai kansallishymnin?) ja iltapäivällä katsomaan kun se lasketaan. Koulunkäynti on vähän niin ja näin, ei ketään hirveästi kiinnosta ja oppilaat pelaavat tunneilla tietokonepelejä ja huutavat vaivatta opettajan puheen päälle.
Eilen koulussa kuului järkyttävä pamahdus ja olin ihan varma että joku ammuskelee jossain, mutta selvisikin, että joku oli heittänyt vessaan leikkipommin. Kaikki kerääntyivät ulos ihmettelemään tapahtunutta. Tämä on kuulemani mukaan ihan normaalia koulussa.
Vapaapäiviäkin on runsaasti. Hostäitini sanoi että joka kuussa on vähintäänkin yksi vapaapäivä (viikonloppujen ja lomien lisäksi). Tämän viikon torstai ja perjantai ovat esimerkiksi vapaapäiviä, syystä jota en tiedä. Myös opettajien jääminen pois oppitunneilta on yleistä. Itselleni se on sattunut jo kahdesti. Opettaja ei siis vain tule opettamaan, taaskin syystä jota en tiedä.
Millään tällä ei ole minulle hirveästi väliä, sillä perheeni täällä sanoi minulle että koulumenestykselläni Argentiinassa ei ole mitään väliä. Koulumenestykseni on Suomessa ja täällä minun ei tarvitse murehtia muusta kuin siitä, että menen kouluun silloin kun sitä on. Ei sillä, että tässä vaiheessa ainakaan oppitunneilla mitään ymmärtäisin. Myöskin esimerkiksi englannintunnit ovat aikalailla jäljessä Suomen vastaavista. Edellisellä englannintunnilla opeteltiin toteamislauseen, kysymyslauseen ja kielteisen lauseen muodostamista. Kun opettaja pyysi minua lausumaan yhden lauseen englanniksi, koko luokka oli aivan hullaantunut. Ei täällä englantia puhuta oikeastaan yhtään.
Meillä on myös kuorotunteja, ja edellisellä tunnilla lauloimme erästä ranskankielistä laulua. Koska joku ilmoitti opettajalle, että osaan hieman ranskaa (enää en kyllä muista mitään), opettaja pyysi minua laulamaan yhden osan laulusta yksin koko luokan edessä. Lievästi sanottuna hermostuttava tilanne, mutta kai siitä ihan hyvin selvittiin.
Joka tapauksessa, elämä on erilaista täällä. Hyvin erilaista, mutta kuitenkin jotain sellaista, mitä osasin odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti