Kaksi päivää ennen vuoden vaihtumista lähdimme aamuvarhaisella perheeni kanssa ajamaan kohti Rosariota hostäitini perheen luo. Saavuimme perille iltapäivällä hänen vanhempiensa kotiin, jossa myös yövyimme. Paikalla oli jo hostäitini sisaruksia (yhteensä sisaruksia on yhdeksän) lapsineen, jotka kaikki ryntäsivät innokkaina tutustumaan minuun. En ollut siis koko vuoden aikana vielä kertaakaan tavannut hostäitini perhettä.
Vietimme Rosariossa kaksi päivää, ja uutta vuotta lähdimme viettämään lähellä sijaitsevaan Venado Tuertoon, jossa asuu hostisäni veli perheineen. Paikalle saapuivat tietenkin lähes kaikki hostisäni sisarukset (yhtä lukuun ottamatta, tällä kertaa paikalla olivat siis vain kuusi veljestä) perheineen. Samanikäistä seuraa ei tästä porukasta valitettavasti löytynyt, kaikkein vanhin lapsista oli 16-vuotias hostveljeni.. Päivä oli kuitenkin upea, aurinko paistoi ja pihalla seisoi uima-allas, joten päätin paahtaa itseäni pihalla koko päivän (tavoitteenahan on palata Suomeen ruskettuneena, ja olen siinä onneksi onnistunut).
Uuden vuoden ateriana oli kokonainen porsas, kieltämättä aika pysähdyttävä näky. Mukana oli tietenkin argentiinalaiseen tapaan kaikkea muutakin syötävää: erilaisia juustoja, kinkkuja, voileipiä ja salaatteja.
Kello kahdeltatoista paukkuivat tuttuun tapaan raketit, shamppanjapulloja poksauteltiin auki ja kaikille toivotettiin hyvät uudet vuodet. Nuorethan lähtevät uutena vuotena(kin) ulos juhlimaan, mutta koska olimme perheen kesken (eikä samanikäistä seuraa löytynyt) painuin suhteellisen aikaisin nukkumaan.
Heti seuraavana päivänä eli 1.1. lähdimme ajelemaan kohti Córdoban provinssia. Hostäitini perhe oli vuokrannut pienestä kylästä nimeltä Ascochinga loma-asunnon, jossa tarkoituksena oli viettää viikko. Tiedossa oli siis seitsemän päivää samassa talossa noin 40 hengen seurassa. Aluksi ajatus viikosta tuntemattoman porukan kanssa jännitti, mutta onnekseni hostäitini perheestä löytyy huipputyyppejä ja vieläpä samanikäistä seuraa! Lyöttäydyin heti alusta alkaen serkkutyttöjeni Inésin, Vickyn, Agustinan ja Sofían seuraan, sillä heidän kanssaan jaoimme myös yhden makuuhuoneista.
Talo oli uskomattoman iso, ja tilaa riitti helposti kaikille. Vuokraamaamme alueeseen kuului myös iso uima-allas, jolla tulikin vietettyä aikaa joka ikinen päivä. Paljon monipuolista tekemistä ei oletettavasti ollut, mutta ainahan sitä hyvässä porukassa keksii. Soittelimme kitaraa, lauloimme, juttelimme, uimme, otimme aurinkoa, katsoimme elokuvia, pelasimme pingistä, söimme, joimme tererétä (maten kylmä versio mehun kera, ihanaa), juorusimme.. Viereiseltä tontilta löytyi myös jalkapallokenttä, jonne kaikki poikaserkut kokoontuivat pelaamaan. Vanhemmat serkut kertoivat pienemmille kummitustarinoita talossa asuneesta vanhasta naisesta, ja tarinoista syntyikin kunnon keppostelu, kun kaikki yrittivät säikyttää toisiaan öisin ties minkälaisilla kepposilla. Valvoimme aina yömyöhään, ja lähdimmepä yhtenä yönä läheiseen kaupunkiin bilettämäänkin serkkujen kesken.
Muutamana päivänä lähdimme noin tunnin ajomatkan päässä sijaitseville pienille vesiputouksille uimaan. Maisemat olivat uskomattomat Córdoban sierroilla!
Viikko vain parani loppuaan kohden, enkä millään olisi halunnut lähteä takaisin San Rafaeliin. Kyseessä oli kuitenkin viimeinen viikkoni Argentiinassa (jota siis elän parhaillaan) ja halusin viettää sen ystävieni kanssa. Kaiken lisäksi tämän viikon perjantaina on vielä tiedossa läksiäisjuhlani.
Joka tapauksessa viihdyin Ascochingassa loistavasti ja tutustuin ja kiinnyin taas kerran ihaniin ihmisiin ja argentiinalaiseen yhteishenkeen. Tunsin itseni osaksi tätä valtavaa perhettä!
Pieni kesäasuntomme
Serkkuja: Sofía, Clara, Inés, Vicky, minä ja Agustina
Inés
Ryhmäkuva! Joukosta puuttuu vielä noin puolet porukasta..
Viikon jälkeen lähdimme hostisäni kanssa kahdestaan kohti kotia. Hostäitini jäi veljeni kanssa vielä kesäasunnolle toiseksi viikoksi, mutta hostisäni täytyi palata San Rafaeliin töihin. Puuttuvat perheenjäseneni tapaamme Mendozassa ennen lähtöäni Buenos Airesin kotiinpaluuleirille.
Tänään on lentokoneen lähtöön tasan viikko. Olo on käsittämättömän haikea, enkä tiedä miltä paluu tulee tuntumaan. Ajatus pelottaa, mutta toisaalta minua lohduttaa tieto siitä, että takaisin voin tulla aina. Ihan milloin vain. En myöskään tiedä miten totun taas kylmyyteen! Täällä minimilämpötila nyt kesällä on se kolmekymmentä astetta, kun taas Suomessa kuulemani mukaan on jo lunta. Mitähän tästä tulee?
Enamorada profundamente de Argentina,
Kira
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti