Mitä tapahtuu?

Mietin ihan tosissani, että mitä hittoa tämä niinsanottu "koulunkäynti" täällä oikein on! Ensinnäkin, täällä on ihan hirveästi näitä vapaapäiviä, tälläkin viikolla torstai ja perjantai ovat vapaita, ymmärtääkseni pääsiäisen vuoksi. Tätä viikkoa kutsutaan täällä nimellä Semana Santa eli pyhä viikko. Eilen maanantaina kävi vieläpä niin hienosti, että aamutunteja oli peruttu, joten en mennyt aamupäivällä ollenkaan kouluun, vaan vasta iltapäivällä. Vaan iltapäivällä paikalla luokkalaisiani oli lisäkseni viisi kappaletta..muut olivat lintsanneet koska koulun preceptora (en tiedä mikä vastaisi Suomessa tätä nimitystä, mutta hän tarkistaa aina että ketkä oppilaista ovat paikalla) ei ollut koulussa tarkastamassa paikallaolijoita. Eilinen koulu(ilta)päivä oli siis kevyt, katsottiin leffaa ja juteltiin. Tänään menin pitkästä aikaa kouluun normaalisti aamulla, jolloin meillä oli ensimmäisenä kolmisen tuntia pianonsoittoa (aika leppoisaa siis). Tämän jälkeen luokkalaiseni päättivät että "lintsataan kaikki lopputunnit!" En viitsinyt itsekseni jäädä kouluun pällistelemään, joten lähdin muiden mukaan. Tämän viikon ainut kokopitkä koulupäivä on siis huomenna. Tai mistäs sitä tietää.
Joka tapauksessa, menimme luokkalaisteni kanssa kaupungin plazalle istuskelemaan. Sieltä vähän kuvia:

 

 

 

Hauskaa tältä keskustareissulta kotiin palatessa oli se, että puhelimestani loppui akku enkä pystynyt soittamaan ketään hakemaan minua bussipysäkiltä (sillä se ei ole kovin lähellä kotia..). Jouduin siis kävelemään aikamoisen tovin porottavassa auringonpaahteessa! Kaiken lisäksi bussissa ei ollut aiemmin tutuksi tullutta stop-nappulaa, joten en tiennyt miten ilmoittaa haluavani jäädä ja menin oman pysäkkini ohi. Tuli siis sellainen parinkymmenen minuutin kävelyreissu "rankan" koulupäivän päätteeksi!

Lauantaina olimme siskon kanssa Mendozassa Afs-tapaamisessa. Istuimme Afs-vapaaehtoisten ja vaihtareiden kanssa puistossa, söimme ja joimme matea, argentiinalaista kitkerää teejuomaa (hyvin perinteistä, hyvin argentiinalaista). Myöhemmin juttelimme kaikesta, miltä tuntuu, miten menee ja tietenkin siinä omia juttuja kertoessa tirahti kyynel. Koulussa tuntuu välillä ulkopuoliselta, tuntuu etten voi olla oma itseni, kaikkea tätä. Onneksi muilla oli samanlaisia kokemuksia ja kauemmin täällä olleet vaihtarit pystyivät kokemuksella kertomaan, että olo paranee huomattavasti kuukausien jälkeen. Tahdon vahvasti uskoa siihen. Kyllä nyt tuntuu jo paljon paremmalta, vaikka koulussa välillä edelleen tunnen itseni ihan joksikuksi muuksi, en halua puhua tai tehdä mitään. Siksi olikin ihana yllätys kun tänään pitkästä aikaa kouluun mennessäni (olin viimeksi torstaina koko päivän..) koulukaverit tulivat halaamaan ja sanomaan että "Missä olit? Meillä oli sua ikävä!"

Kuvia Mendozan tapaamisesta:

 

Kyllä täällä pärjäillään silti vaikka välillä on vaikeaa! Kai se on tottumiskysymys. Mendozassa mulla on molemmilla kerroilla ollut joka tapauksessa ihan hirveän hauskaa :)

Saludos a todos!

Kira