Koen tällä hetkellä todella hämmentävää vaihetta: tuntuu, että olen eräänlaisessa umpikujassa kielitaitoni suhteen. Viimeisen viikon aikana espanjan puhuminen on vaatinut tavallista enemmän, on täytynyt ajatella paljon enemmän miten asiat sanotaan, sanat menevät päässä sekaisin ja tulevat suusta ulos vääränlaisina. Toivon, että tämä on joku välivaihe jonka aikana aivoni käsittelevät tätä kaikkea uutta opittua, ja että vähän ajan kuluttua pystyn kommunikoimaan entistä paremmin. En tiedä yhtään, onko todellisuudessa näin, mutta toivotaan.. Samoin myös kaikki muut aiemmin osaamani kielet ovat unohtuneet. Esimerkiksi ruotsista ja ranskasta en muista yhtään mitään, ja tuntuu että englannistakin olen unohtanut paljon. Espanja vie aivoista kaiken muistitilan! Ei riitä kapasiteettia mihinkään muuhun. Luulen, että syy siihen, miksi joudun keskittymään espanjan puhumiseen entistä enemmän, on se, että haluan jatkuvasti käyttää uusia sanoja, sanontoja, lauseita, verbimuotoja.. Väistämättäkin sitä joutuu miettimään enemmän asioita, joita ei ennestään osaa.
Tällä viikolla on taas ehtinyt tapahtua. Maanantaina oli koulumme 37-vuotissyntymäpäivät, ja niinpä koko päivä oli omistettu erilaisille ohjelmanumeroille, ja varsinaisia koulutunteja ei ollut. Ohjelmassa oli muun muassa musiikki- ja tanssiesityksiä, imitaatioita ja sketsejä. Myytävänä oli hot dogeja, pizzaa, churroja (kinuskia muistuttavalla argentiinalaisella herkulla dulce de lechella täytettyjä munkkitaikinapötköjä) yms. Jokainen luokka oli myös tuonut kouluun kakun, joita sitten koko koulu mässäili viimeisten ohjelmanumeroiden aikana.
Torstaina koko luokkamme jätti koulupäivän väliin maalataksemme luokkamme lippua, josta kerroin täällä aiemmin. Lippu on valtava, joten sen kanssa kuluu aikaa. Olimme lähes koko päivän yhden luokkalaisen luona maalaamassa sitä, emmekä saaneet sitä vielä läheskään valmiiksi.
Yksi asia, mistä erityisesti pidän täällä, on luokkien yhteishenki. Koko luokka kerääntyy yhteen tekemään jotain yhdessä. Toimme mukanamme jokainen jotain syötävää, ja lounasaikaan kaikki ruoat laitettiin pöydälle kaikkien kesken jaettavaksi. Musiikki soi, porukka maalaa yhdessä, valmistaa ruokaa, ja mate kiertää kaverilta toiselle.
Olen oppinut liikkumaan San Rafaelissa aika paljolti jalkaisin viime aikoina. Olen useaan kertaan ollut menossa johonkin määränpäähän kartta kädessäni ja tiedossani vain paikan osoite. Asuinpaikkamme syrjäisyyden vuoksi kyytien kanssa on välillä vähän säätöä, ja niinpä usein luotan itse bussilla kulkemiseen ja kävelemiseen. Tosin bussipysäkillekin tarvittaisiin kyyti, mutta joskus tämä välimatka on hoidettava kävellen. Osaan palatessani arvostaa Helsingissä lyhyitä välimatkoja ja julkisten ulottumista kaikkialle!
Kotona on kaikki ollut vähän vinksallaan. Mikromme on ollut rikki jo melkein kuukauden, ja viime viikolla myös liesi sanoi itsensä irti. Täällä kaikissa kotitalouksissa on kaasukäyttöinen liesi, ainakaan en ole toistaiseksi muita nähnyt, ja ymmärtääkseni omastamme oli kaasu loppu. Ruoka piti valmistaa pienellä retkiliedellä. Samana päivänä kun liesi lopetti toimintansa, myös vedenlämmitin kieltäytyi toimimasta, ja niinpä lämmintä vettä ei ollut saatavilla. Suihku oli siis poissa laskuista, ellei jääkylmä vesi täällä syksyn kylmyydessä houkutellut. Onneksi tämä fiasko kesti vain päivän, ja liesikin saatiin lopulta toimimaan. Mikro ei kuitenkaan ole edelleenkään toiminut, mutta perjantaina kotiin palatessani keittiössä komeili uusi, hostisän ostama mikro.
Toistaiseksi varmaan hauskin yllätys kotona on noin kuukauden takaa: oli hirveä myrsky ja vettä satoi ihan kaatamalla. Istuin tietokoneen äärellä kotona kun tunsin vesipisaroita putoavan päähäni. Kyllä, kattomme vuotaa sateella! Hostisä selitti, että kun sataa todella kovasti ja vinottain tuulen mukana, sade pääsee sisään katon keskikohdasta jossa kattoparrut yhdistyvät. Ei siinä voinut muuta kuin nauraa ja laittaa ämpäriä lattialle. Minusta talomme on äärettömän sympaattinen! Eikä se ole huono asunto ollenkaan, päinvastoin. Mitä nyt näitä pikku juttuja välillä, mutta ne saa aina korjattua.
Erityisen ihanaa on, kun astuu ulos ovesta ja näkee Andit. Täällä asustelen pikku tönössä vuorien äärellä, ja parinsadan metrin etäisyydellä on viinirypäleplantaaseja melkein silmän kantamattomiin. Tulee ihan surrealistinen olo!
Nauttikaa te siellä Suomessa Mendozassa valmistetuista viineistä, itse olen täällä Mendozassa päässyt käymään viinitehtaalla, jossa niitä valmistetaan!
Tällaisen Suomi-edustuksen löysin erään San Rafaelilaisen kaupan näyteikkunasta!
Un besito,
Kira
1 kommentti:
Juips, oot ihana! t. jUSSI
Lähetä kommentti